Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


lauantai, 17. lokakuu 2020

Päivitettyä nostalgiaa

IMG_20200920_152345.jpg

Doug Aitkenin videoinstallaatio Song 1 kierrättää Kiasman näyttelyssä 1930-luvun iskelmää I only have eyes for you uusina tulkintoina tämän päivän Amerikassa. Sävelen merkitykset muuttuvat ympäristön ja esiintyjien mukaan. Kokonaisuutta yhdistävä piirre on tuttuuden luoma nostalgia. Kuten jo päättynyt Ateneumin Inspiraatio -näyttely osoitti klassikoiden vaikutusta nykytaiteeseen, sovittaa Aitkenin teos historiallista nostalgiaa tähän päivään. Kumpikin näyttely houkuttaa kulttuurin kuluttajaa omiin uustulkintoihin. Minkälainen on oman elämäni nostalgiapotpuri päivitettynä tämän päivän arvoihin ja tyyleihin?

 

Musiikin puolella klassikoista tehtaillaan loputtomasti uusia  sovituksia, mutta alkuperäisillekin nuotinnoksille riittää kysyntää. Klassisten sävellysten esityskäytännöt ovat muuttuneet aikojen kuluessa. Kun varhaisia teoksia tulkittiin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla myöhäisromantiikan ihanteiden mukaan, on uudemmissa esityksissä siirrytty autenttisuuspyrkimysten kautta vapaaseen tyylikirjoon. Historian monet kerrostumat suodattuvat entistä värikkäämmän nykypäivän kautta. Vertailua voi tehdä vaikkapa Mozartin Haffner -sinfoniasta kuuntelemalla Arturo Toscaninin ja New Yorkin Filharmonikkojen tulkintaa vuodelta 1936, John Eliot Gardinerin ja Englannin Barokkisolistien esitystä vuodelta 1989 ja Christian Bendan johtamaa Prahan Sinfoniaorkesteria vuodelta 2019. Kaikki löytyvät esim. Spotifysta.

Mihail Bulgakovin klassikkoromaani Saatana saapuu Moskovaan kuvaa villin, paikoin hauskankin satiirin keinoin 1930-luvun Moskovaa. Kirja julkaistiin kokonaisuudessaan vasta lähes 30 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen 60-luvun lopulla, muttei vieläkään ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tässä tapauksessa nostalgia on väärä termi kuvaamaan terävää tekstiä, jonka vahvan vertauskuvallisuuden voi helposti sijoittaa nykypäivän maailmaan. Lukemalla tämän rinnalla aiheeseen liittyviä tietokirjoja alkaa kylmäävä kokonaisuus hahmottua elävällä tavalla. Itsekkyyden, sorron ja terrorin teemat toistuvat ajasta ja paikasta toiseen, ja noudattavat paljossa samoja kaavoja. Tosi tarina kylmän sodan Neuvostoliitosta, Ben McIntyren Vakooja ja petturi etenee kuin jännitysromaani. Benjamin Carter Hettin Demokratian kuolema avaa turhankin yksityiskohtaisesti natsien valtaannousun taustoja. Philip Ruckerin Minä yksin - Donald Trump ja Valkoisen talon hullut päivät pakottaa nauramaan absurdille kaaokselle.

Jeff Goldblumin lähestymistapa ja aiheet ympäröivästä maailmasta ovat huomattavasti kevyempiä Disney+ -videopalvelun uudessa dokumenttisarjassa Maailma Jeff Goldblumin silmin. Arkiset aiheet kuten lenkkarit, jäätelö, tatuoinnit ja denim käsitellään erittäin viihdyttävästi ja silti riittävästi historiallisia faktoja annostellen. Käsiteltävien aiheiden kiehtovuutta on vaikea vastustaa, mutta eettisten ja ekologisten kysymysten sivuuttaminen kokonaan on arveluttavaa kulutustuotteita nostalgisoivassa ohjelmassa.

Kun Jeffin naama alkaa kyllästyttää, kannattaa korona-aikanakin siirtyä virkistävään ulkoilmaan. Tullisaaren puiston tunnettu historia Helsingissä ulottuu 1500-luvulle asti. Varsinaiseen kukoistukseen puiston nosti kuitenkin 1800-luvulla kauppaneuvos ja konsuli Henrik Borgström, joka oli mukana perustamassa myös Kaivopuistoa. Borgström suunnitteli asuttamaansa aluetta itse englantilaisen maisematyylin mukaiseksi ja puistosta tuli tuon ajan sivistyneistön suosittu vierailukohde. Vieraina nähtiin mm. Topelius, Runeberg ja Snellman. Borgström rakennutti alueelle myös kolme huvilaa lapsilleen. Tunnetuin näistä on myöhemmän omistajan, oopperalaulaja Aino Acktén mukaan nimetty huvila. Monien vaiheiden jälkeen puisto kuuluu edelleen Helsingin helmiin, jossa voi aistia menneen maailman tunnelmaa. 

Taiteen perusluonteeseen kuuluu mahdollisuus yksilöllisiin tulkintoihin. Kestävä taide sukeltaa ajasta ja paikasta vapaana sanojen taakse tunteisiin ja jokaisen omaan kokemuspiiriin. Tulkinnanmahdollisuuksia oli paljon, mutta henkilökohtainen kokemukseni Doug Aitkenin Song 1: stä oli ensisijaisesti rakkauden tunne vaimoa kohtaan.

 

keskiviikko, 25. toukokuu 2016

Töissä huippuammattilaisten kanssa

TuOKio_promo-6366%20kevyt.jpg

Tästä ilahdun aina uusia ihmisiä kohdatessani, mutta myös pidemmän ajan tuttavuudet osaavat usein yllättää. Työskentely todellisten huippuammattilaisten kanssa on sujuvaa, innovatiivista, tehokasta ja hauskaa.  Edellytyksenä kaikkien taitojen maksimaaliseen hyödyntämiseen on kuitenkin antaa tilaa jokaisen omalle osaamiselle. Kaikesta ei pidä äänestää saati sanella tarkkoja sisältöjä jonkun toisen paremmin hallitsemalle tontille. Ammatillisen osaamisen lisäksi ihmissuhdetaidot nousevat vähintään yhtä merkittävään rooliin. Kaikkia on syytä kuunnella, vaikka itse tekisi päätöksiä. Joskus on haastavaa tunnistaa toisen erityisosaamista, eivätkä osaamisalueet aina näy tittelistä.

Kulttuurituotannot ovat malliesimerkkejä  monialaisista asiantuntijaryhmistä, joihin oman lisävärinsä tuo poikkeuksellisen voimakas intohimo omaan työhön. Joissain tapauksissa ylikorostunut taiteilijaego survoo surutta toiset alleen, mikä näkyy myös lopputuotoksissa käyttämättä jääneinä mahdollisuuksina ja huonon työilmapiirin latistamana innottomuutena. Tämähän ei tietenkään ole vierasta minkään alan työyhteisöissä.

Tuottajan rooli syyskuussa käynnistyvällä Tuokio-klubi -konserttikiertueella ilahduttaa jo harjoitusten alkumetreillä. Olen rajannut oman osuuteni työskentelyssä esityskonseptin suunnitteluun, tekijöiden valintaan ja pieneen juontajan sivurooliin lavalla. Lisäksi toimenkuvaani kuuluvat tuotannon taloudesta ja tiedotuksesta vastaaminen. Varsinaisen esityskokonaisuuden rakentavat ammattilaiset, joiden työtä olen päässyt harjoituksissa ihailemaan. Sisältöön antamani reunaehdot olivat kohderyhmänä aikuiset, teemana leikki, konsertti, johon soittajille ja juontajalle tehdään leikki-aiheinen koreografia.

Näillä ohjeilla käynnistyivät koreografi Hanna Brotheruksen ohjaamat harjoitukset. Hanna vastaa draamallisesta kaaresta ja visuaalisesta osuudesta, muusikot Jukka Perko, Felix Zenger, Esko Järvelä ja Jouko Kyhälä musiikillisista valinnoista. Itse otan kantaa kustannuksia aiheuttaviin seikkoihin. Kun suurpiirteinen työnjako on selvä, alkaa visuaalisten ja musiikillisten ideoiden ilmaan heittäminen ja kokeilu. Tässä vaiheessa saattaisi kokemattomammilta kulua päiviä yksittäisen ajatuksen hakemiseen ja toisarvoisten yksityiskohtien hiomiseen, mutta vuosienkaan ajan huipputaiteilijoiden kanssa työskennelleenä en voi olla vaikuttumatta vuorovaikutuksen etenemisestä, siitä miten taiteellinen aihio johtaa toiseen ja esityksen runko nousee pystyyn vain muutaman harjoituksen aikana.                                                       

perjantai, 6. toukokuu 2016

"Jazz"-duojen iltana rummut takoivat, huilu helisi, foni törisi ja laulu lumosi

Collage.jpg

Josefiina Vannesluoman ja Okko Saastamoisen Jog Jog -duon keikka Teatteri Kalliossa oli yhtyeen ensimmäinen esiintyminen missään. Tätä ei olisi kuitenkaan voinut arvata, elleivät esiintyjät olisi itse sitä kertoneet, niin ammattimaista esiintyminen ja materiaali olivat. Toki soittajilla on nuoresta iästään huolimatta jo meriittejä muista kokoonpanoista. Saastamoisen kvartetti on valittu edustamaan Suomea Young Nordic Jazz Comets -tapahtumaan ja Vannesluoma tunnetaan Nossa Bossa -yhtyeen keulahahmona.

Tämän tekstin otsikossa näkyvät lainausmerkit jazzin ympärillä viittaavat vaikeasti määriteltävään  sekoitukseen Emiliana Torrinin  mieleen tuonutta sähköistä musiikkia, 60-lukulaista bossa novaa ja tämän päivän kuulasta pohjoismaista jazzia.  Reilun puolen tunnin keikalla esiintyjien omat sävellykset lomittuivat muutaman jazzklassikon kanssa. En osaa sanoa missä määrin uusi musiikki oli sävellettyä tai tässä hetkessä improvisoitua. Kappaleet tuntuivat voimakkaan luuppien käytön avustuksella usein hyvällä tavalla katkelmanomaiselta ideoiden kehittelyltä vailla alkua tai loppua. Muutaman klassikkosävellyksen hienot uustulkinnat sen sijaan muodostivat selkeämmin hahmottuvan kaaren.

Josefiina Vannesluoma on ilmaisuvoimainen laulaja, jonka intensiivinen äänenkäyttö mahdollistaa niin perinteisen bossa novasta tutun aran etäisyyden kuin tiukasti tarttuvan kontaktin yleisöön. Takana ovat onneksi ajat, jolloin suomalaisessa jazzlaulussa tunnuttiin keskittyvän kaikkeen muuhun kuin perustavanlaatuiseen äänenkäytön opetteluun, mikä taas rajoitti tunneilmaisun kovin rajatuille alueille. Okko Saastamoinen puolestaan ei tyydy komppaajan rooliin, vaan loihtii syntetisaattoreita kaihtamatta perinteiselläkin rumpusetillä oman persoonallisen maailmansa. Tämän duon suhteen ovat odotukset korkealla.

Pian Teatteri Kallion esityksen jälkeen oli Ravintola Juttutuvan Rytmihäiriöklubilla vuorossa Pepa Päivisen ja Hannu Riskun duo. Siinä missä Jog Jog loi omaa uutta musiikillista maailmaansa pitäytyivät Päivinen ja Risku pääosin vanhemmassa vapaan ilmaisun jazzin maailmassa, mikä moneen korvaan kuulostaa edelleen kylläkin modernilta. Molemmilla soittajilla on taustaa suomalaisen free jazzin tervaskannossa Sound & Furyssa, mikä kuului myös duon soitossa. Edellisen keikan perään huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi siihen, miten kokemus vaikuttaa esitykseen. Päivinen on soittanut ammatikseen 70-luvulta lähtien ja Risku 90-luvun lopusta. Vapaasta improvisoinnista huolimatta esityksestä välittyi edellisestä erottunut vakuuttava varmuus, selkeästi jäsentynyt kokonaisuus ja tietoisuus omasta tekemisestä.

Jazzin puolelle lokerointi tuntui paikoitellen myös Päivisen ja Riskun kohdalla hieman kyseenlaiselta. Lyömäsoittaja Hannu Risku on kerännyt kokemusta laajalla skaalalla improvisaatioteatterista iskelmän kautta keskiafrikkalaiseen soukousmusiikkiin. Erityisesti hänen vivahteikas panoksensa muutti lavamielikuvan hetkessä länsimaisesta taidejazzista alkukantaiseksi riitiksi ja takaisin. Omien ja muiden pienyhtyeiden rinnalla vuosikymmeniä UMO: ssa soittanut Pepa Päivinen töräytti karstat baritonisaksofonistaan vakuuttavaan tyyliinsä. Duolta julkaistiin keväällä myös levy Lumni.

keskiviikko, 4. toukokuu 2016

Taide ja kulttuuri osana arkea ja yhteiskuntaa

Jonna%20Tervomaa%20%26%20Eero%20Hirvensa

Olen kulttuurisuunnittelijan työssäni päässyt haastattelemaan jopa itseäni viisaampia ihmisiä, jotka ovat tarjonneet oivalluksia omilta osaamisalueiltaan, mutta myös taiteen moninaisista yhteyksistä ympäröivään maailmaan. Ajatuksenani Siviksen tuottamissa tuOKio-klubi Puhe -tilaisuuksissa onkin ollut kutsua paikalle aina toisensakin yllättävä parivaljakko, joista toinen edustaa kulttuurielämää ja toinen muita yhteiskunnallisen vaikuttamisen aloja. Kiinnostavasti polveilleet keskustelut ovat käsitelleet väljästi hyvän elämän aineksia, leikkiä ja luovuutta keskustelijoiden omista näkökulmista. Mitä on leikki ja luovuus esim. kosmologin, johtavan ylilääkärin ja tietysti taiteilijoiden arjessa? Tai mitä hyvä elämä tarkoittaa maahanmuuttajapoliitikon, järjestöjohtajan ja jazzmuusikon kokemusmaailmassa? Näitä kaikkia en tällä kertaa pura tekstiksi, koska haastattelut ovat nähtävissä YouTubessa. Keskustelijoina nähdään Timo Lassy & Tuija Brax, Lilli Paasikivi & Nasima Razmyar, Karri "Paleface" Miettinen & Milla Kalliomaa, Jorma Uotinen & Helena Laukko, Syksy Räsänen & Aki Hyyppä, Jonna Tervomaa & Eero Hirvensalo sekä Hanna Brotherus & Peter Vesterbacka.

maanantai, 25. huhtikuu 2016

Bernhoft, Taikahuilu & Salsanamia

FotorCreated.jpg

Moderni retro villitsi viime viikonlopun esitysputkessa niin  April Jazz -festareilla kuin Kansallisoopperassa. Sellosaliin Espooseen saatiin Suomen ensivierailulle norjalainen komeetta Jarle Bernhoft, joka singahti kansainväliseen maineeseen viimeistään viime vuonna ensimmäisenä ei amerikkalaisena Grammy-ehdokkaana vuoden parhaasta R & B -levystä. Omaa uutta musiikkia esittävän miehen laulutyyli on autenttisen kuuloinen sekoitus 60-70 -lukujen suuria soulnimiä, mutta sovituksissa kuuluu myös tämän päivän soundeilla ryyditetty pop ja rock. Nykytekniikka on hänen esityksissään merkittävässä roolissa siksikin, että Bernhoft esiintyy yksin luoden kuitenkin täyteläisen orkestraation mm. luuppaamalla itseään livenä. Helposti mukaansa tempaavissa lauluissa riittää usein Stevie Wonderin mieleen tuovia melodisia koukkuja. Bernhoft osoitti soiton lomassa ilmeisiä kykyjä myös stand up -komiikan puolella tarinoiden vaivattomasti ja herättäen aitoja naurunhörähdyksiä yleisössä. April Jazz -festivaali vietti nyt toimintansa 30-vuotissynttäreitä ja lähes alusta asti paikalla käyneenä laskin tyytyväisenä Bernhoftin esityksen yhdeksi vaikuttavimmista.

Suomen Kansallisooppera on Lilli Paasikiven taiteellisen johtajuuden kaudella ottanut merkittäviä askelia entistä laajapohjaisemman yleisön suuntaan. Linja on odotetusti herättänyt närää perinteisemmän oopperaohjelmiston kannattajissa, mutta itse olen pitänyt muutosta hyvänä ja jopa ehtinyt sellaista vuosien ajan toivoa. Korkeatasoiset perusohjelmiston tai modernin uuden taidemusiikin esitykset eivät suinkaan ole loppuneet, vaan niiden lisäksi mukaan on otettu musiikin- ja taiteenlajien rajoja rikkovia tuotantoja, joissa hyödynnetään myös kaupallisemman kulttuurin parhaita osasia. Kansallisoopperan taiteelliset, tekniset ja taloudelliset resurssit ovat Suomessa omassa luokassaan, minkä vuoksi aiemmin on tuntunut hullulta olla hyödyntämättä niitä myös kevyemmän korkeatasoisen ohjelmiston tekemiseen.

Mozartin Taikahuilu-ooppera kuuluu toki kaikkein perinteisimpiin ja esitetyimpiin oopperoihin, mutta tällä kertaa Berliinin Komische Operista ostetun tuotannon näyttämötulkinta oli jotain aivan muuta kuin mihin on totuttu. Tarinaa kuljetti resitatiivien ja lavasteiden sijaan saksalaisesta mykkäelokuvaperinteestä ilmeensä ammentava projisointi. Puheosuuksien korvaaminen tekstityksellä jouhevoitti esityksen etenemistä ja uusi suomenkielinen käännös riemastutti elävyydellään. Juonen seuraamista uudistus ei kuitenkaan helpottanut, päinvastoin. Oopperoiden sekavat, epäloogiset ja usein aivan älyttömät juonet eivät olekaan yleensä kuuluneet niiden keskeisimpään antiin. Olennaisempia ovat musiikin ja visuaalisen ilmeen luomat tunteet ja mielikuvat. Tällä kertaa lavatulkinta tuntui ensimmäisellä puoliskolla hilpeältä oopperaparodialta, mutta sai onneksi lisää sävyjä väliajan jälkeen. Musiikin kauttaaltaan keveähkö ja ripeätempoinen tulkinta tuki parodiamaista yleisilmettä. Oopperan pitkäikäinen idea taiteenlajit yhdistävästä kokonaistaideteoksesta on perinteisissä tulkinnoissa jäänyt usein saavuttamatta, mutta tällä kertaa musiikki ja visuaalinen ilme lavalla tukivat erinomaisesti toisiaan ilman, että esim. lauluosuuksia olisi tehnyt mieli erikseen analysoida irrallisina suorituksina.

Sunnuntaina oli April Jazzeilla lasten päivä. Mukaan ottamani perhe tosin oli sitä mieltä, että kun kaikki muut olivat paikalla lasten takia, me tulimme isän mieliksi. Eivät he kovin väärässä olleetkaan, kun esiintymään saapui 15 vuoden tauon jälkeen Salsanamia. Kokoonpano julkaisi 1989 levyllisen suomenkielistä salsaa lapsille ja esiintyi aikuisille nimellä Salsamania. Kokoonpano oli vahvasti mukana käynnistämässä suomalaisen salsan reilut kymmenen vuotta kestänyttä kukoistuskautta, joka nyttemmin on päässyt hiipumaan. Yhdistelmä kaiken ikäisiä naurattavia tekstejä ja maukkaasti tanssittavia salsan rytmejä vetosi edelleen vanhalla ohjelmistolla ilman sen kummempia päivityksiä. Hienoa tietysti olisi saada vielä lisääkin tämän lajin uutta ohjelmistoa. En tiedä liekö tälle konsertille tiedossa jatkoa, mutta ainakin vanha Salsanamia levytys sai viime vuonna jatkoaikaa uudelleen miksattuna julkaisuna. Esim. Susi ja Apinanleipäpuussa ovat ikivihreitä, jotka ansaitsevat paikkansa kaiken ikäisten soittolistoilla.

  • Henkilötiedot

    Oskari Mänttäri on kaikista taiteenaloista innostunut tapahtuma-asiantuntija, jonka elämässä työtä ja harrastuksia erottaa vain veteen piirretty viiva.