Joillain on se kokemuksen, harjoituksen ja lahjakkuuden tuoma kyky ottaa tyhjä lava haltuunsa ilman lavasteita, rekvisiittaa tai edes muita muusikoita. Ville Leinosen karisma täytti vaivatta Tampere-talon pienen salin puolentoista tunnin tauottomalla setillä miehen lauluja vuosien varrelta. Olen aiemmin kuullut häntä pienillä klubeilla, suurilla festareilla ja bändin kanssa konserttisaleissakin, mutta vaativuudeltaan hiljainen konserttisali ilman muiden esiintyjien tukea on kuninkuuslaji, joka viimeistään erottelee jyvät akanoista. Leinosen laaja tuotanto, jossa riittää helmiä poimittavaksi, täydentyi muutamalla hienolla lainakappaleella. Kauniisti vaihteleviin tunteisiin taipuvaa ääntä säesti aiemmin vähemmälle huomiolleni jäänyt taidokas kitaran käsittely ja rennon luontevasti omaan elämään viittaavat välispiikit. Muuta ei tarvita oikeasti täysipainoiseen kulttuurielämykseen näinä emmagaalojen ja muun tyhjän hypetyksen aikoina.